Mittailua ja hitsauskäryä

Ai, että on kuulkaa mielenkiintoista seurata ammattilaista työssään! 

Eilen aamulla hyppäsin Chebicissä Vesan "mittausfillarin" selkään. Sen avulla etsitään asiakkaalle ensin optimaalinen pyöräilyasento, ja kun mittasuhteet ovat selvillä, alkaa mitoiltaan sopivan pyörän etsintä tai rakentaminen.

Omalla kohdallani satulan ja polkimien etäisyyttä määriteltäessä mittausfillarin säätövara riitti juuri ja juuri, mutta ohjaustangon oikeaa asentoa etsiessä piti Vesan turvautua jopa hitsipilliin. Mutta kyllä sieltä sitten lopulta löytyi mukava ajoasento, missä kehon eri puolet liikkuivat symmetrisesti. Vesalle se tosin ei riittänyt. Jouduin kuulemma tekemään liikaa lihastyötä enkä päässyt hyödyntämään kehon luonnollista vipuvartta, joten asentoa pitää vielä hioa. Mutta ainakin olemme jo hehtaarilla, ja otimme ajoasennosta kuvat eri suunnista sekä videota.

Nyt Vesa sitten mittailee, tuumailee ja tutkii erilaisia fillarivaihtoehtoja, löytyisikö jostain mitoiltaan tarpeeksi lähellä olevaa valmista aihiota vai onko järkevämpää rakentaa pyörä alusta asti itse. Palaamme asiaan!

Mittausfillari - tästä lähdettin!

Vesa Rauttu ja Teija

Mukava ajoasento löytyi!

Tähän päädyttiin!

Uusia tuulia

Kävi ilmeiseksi, että fillarin rakentaminen lopputyönä on liian vaativa projekti (ainakin kun on tällainen nipo asiakas  ;-)  ). Mutta ei hätiä mitiä, sovimme, että Veronica ja Nena pohtivat lopputyön näkökulman uusiksi ja minä etsin fillarin rakentajan. 

Eilen siis marssin kotikaupungistani löytyvään, fillaripiireissä hyvinkin tunnettuun Chebiciin (lausutaan muuten [kebitshi] ja tulee italiankielisestä huudahduksesta "Che bici!" eli "Mikä fillari!") ja löysin sieltä todellisen Pron eli Vesa Rauttun. Vesalla on vuosikymmenien kokemus fillaroinnista, fillarirakennuksesta ja myös pyörien muokkauksesta liikuntavammaisten tarpeisiin. 

Eilen ei ollut aikaa käydä kuin projektin peruslähtökohdat, minun rajoitteeni ja tähän astisen ajatustyön tulokset pikaisesti läpi, jotta Vesakin saa rattaat päässä pyörimään oikeaan suuntaan ja ideoinnin vauhtiin. Lauantaiaamuna pääsemme sitten oikeasti mittailemaan, testailemaan ja suunnittelemaan. Maltan tuskin odottaa! Jännempää kuin joulukalenterin avaaminen!

Toimii

Viime maanantaina tapasin Veronican, Nenan ja Pian Metropolia ammattikorkeakoulun liikuntasalissa ja teimme toimintakyvyn analyysin. 

En  oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa, joten ennakkotunnelmat olivat uteliaan innokkaat. Koska kyseessä on Nenan ja Veronican opinnäytetyö, heidän pitää tietenkin tehdä kaikki kuten oppikirjassa, ja niinpä sitten testasimme sellaisiakin triviaaleilta tuntuvia asioita kuin "pystytkö seisomaan paikallasi ja säilyttämään tasapainon 2 minuutin ajan" tai "pystytkö istumaan selka suorana ottamatta tukea mistään 2 minuutin ajan". Haasteellisempaa oli seistä penkin edessä, nostaa toinen jalka penkin päälle ja takaisin alas (se sujui kyllä) tai seistä yhdellä jalalla 30 s (ei sujunut). Ihan hauskahan niitä oli tehdä, kun en ainakaan muista, että olisin sellaisiin testeihin ennen osallistunut. Lopputulema taisi olla se, että fysiologisia esteitä pyöräilyn aloittamiseen ei ole.

Sitten päästiin asiaan eli testaamaan itse pyöräilyä. Tytöt olivat saaneet lainaan tavallisen kolmipyörän sekä kolmipyöräisen nojapyörän, ja niillä sitten kruisailin ympäri salia. Positiivinen yllätys oli se, että fillarointi sujui kohtuullisesti jopa niillä, ilman sähköä ja ilman suurempia muutoksia. 

Ensin testasimme tavallista kolmipyörää. Peruspyörässä haasteena on se, että satula ja polkimet ovat liian lähellä toisiaan, mistä seuraa "kuolleen kulman ongelma": oikea, polveton jalka jää hitaassa vauhdissa yläasentoon ja vasen, polvellinen jalka ei saa sitä pyöräytettyä siitä yli. Tästä huolimatta kruisailu sujui, kun köytimme jalat polkimiin ja vauhtia oli tarpeeksi. Veronica ja Nena olivat saaneet onneksi hommattua paikalle myös restoraattorin (jos et tiedä, mikä se on, kurkkaa vaikka täältä), ja sen avulla testasimme, että jos ahterin takareunan ja poljinkampien keskiön etäisyys on reilut 60 cm, kuollutta kulmaa ei tule. Testaamassamme pyörässä etäisyys oli noin 40 cm eli sellaiset 20 cm pitäisi saada joko polkimia eteenpäin tai satulaa taaksepäin. Huomasimme myös sen, että koska proteesieni jalkaterät aukeavat aika paljon ulospäin, pitää polkimien olla aika isot tai ulkonevat, etteivät kantapääni osu koko ajan kampiin.

Iso haaste tavallisessa pyörässä on tietysti ohjaustanko; sen saaminen tarpeeksi lähelle ja sellaiseksi, että saan siitä riittävän tukevan otteen ja pystyn samanaikaisesti esimerkiksi ohjaamaan ja jarruttamaan. Positiivista oli taas se, että vaikka ajoasentoni ei nyt ollut millään lailla optimaalinen (oikeasti: tiukka etukeno yhdistettynä perinteiseen mummopyörän satulaaan... ei erityisen miellyttävää!), ainakin hartioideni liikelaajuus riitti hyvin pyörän ohjaamiseen myös tiukalla esteradalla.

Testasimme myös nojapyörää. Sillä polkeminen sujui helposti, koska kuolleen kulman ongelmaa ei ollut, mutta polkeminen oli myös yllättäen aika paljon raskaampaa kuin perinteisellä pyörällä, missä painovoima tekee oman osuutensa työstä. Pyörälle istuutuminen ja siltä ylös nouseminen oli myös aika hankalaa, koska pyörä oli aika matala. Ohjaussauvat pitäisi siinäkin tietenkin tuoda paljon lähemmäksi. Mutta jotenkin nojapyörä ei ajatuksena vaan oikein puhuttele minua. 

Minua edelleen huvittaisi päästä kokeilemaan kaksipyörää + apupyörät -versiota, mutta kun ei sellaista pääse oikein missään kokeilemaan, sian ostaminen säkissä arveluttaa. Kävimme myös Nenan ja Veronican kanssa keskustelua pyörän kriteereiden tärkeysjärjestyksestä ja meillä oli hieman erilaiset näkemykset turvallisuudesta. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, pyöräilijöitä on kahdenlaisia: niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä, jotka eivät ole kaatuneet vielä, ja minusta tuo filosofia on ihan OK. Lähes kaikkiin harrastuksiin liittyy omat riskinsä - kaikilla. En tiedä, pelätäänkö Suomessakin jo Amerikan tyylisiä vahingonkorvausvaateita vai mistä moinen "pidetään vammaiset pumpulissa" -asenne kumpuaa. Ymmärrän toki, että kun on kyseessä Nenan ja Veronican lopputyö, he eivät voi poiketa ammattietiikasta, ja niillä säännöillä mennään nyt. Mutta olipa onni, ettei moinen ajattelumalli ollut vallalla vielä silloin, kun teetätin lumilautavarusteitani; opetteluvaihe kun vaati aika paljon mustelmia, jokusen kuhmun ja yhden murtuneen selkänikaman...  ;-) 

Valmistautumista toimintakyvyn analyysiin

Huomenna maanantaina teemme Nenan ja Veronican kanssa varsinaisen toimintakyvyn analyysin fillaria varten heidän koulullaan. Heidän fysioterapian opettajansa Pia Yli-Kankahila tulee ohjaamaan tapahtumaa. Sain tytöiltä liudan kysymyksiä, joihin minun piti vastata ennen analyysiä. Kysymyspatteri vastauksineen tulee sitten heidän lopputyönsä liitteeksi. Kysymyksistä osa oli ihan helppoja, osa vaikeampia. Esimerkiksi:

Miten koet selviytyväsi arjesta?
Mitä apuvälineitä käytät arkipäivässäsi? Työssäsi? Harrastuksissa?
Miten koet pyöräilyn vaikuttavan sinuun tulevaisuudessa?
Mikä voisi olla haastavaa pyöräilyssä?
Miten kuvailisit itseäsi?

Lisäksi Nena ja Veronica olivat listanneet tähänastisten keskustelujemme perusteella joukon kriteerejä projektiin liittyen, ja he pyysivät minua arvottamaan ne tärkeimmästä vähiten tärkeään sekä perustelemaan valintani. Tässä listä perusteluineen:

Toiminnallisuus

-       Tämä on tietenkin itsestään selvä kriteeri ja toisaalta mielestäni hieman hölmö sellainen, koska jos fillari ei toimi, sitä ei voi käyttää, ja silloin koko projekti on mennyt hukkaan. Tai sitten en vain ymmärrä, mitä tällä kriteerillä haetaan.

Käytettävyys

-       Tämä on kaikkein tärkein kriteeri ja nimenomaan niin, että minun pitää pystyä käyttämään fillaria täysin itse, lukuunottamatta ehkä kokoontaittamista ja / tai esim. autoon / varastoon nostamista. Mutta siis ajatuksena on se, että jos minun tekee mieleni lähteä fillaroimaan, niin se ei saa jäädä tekemättä siksi, että mieheni tai joku muu auttava käsi ei satu olemaan paikalla. Eli siis minun pitää itse päästä pyörän kyytiin, saada jalat polkimille, pystyä lähtemään liikkeelle, pystyä pysähtymään, saada jalat pois polkimilta ja pystyä poistumaan pyörän selästä. Ja asia joka vielä tuli tässä taannoin mieleeni, jota en tullut alkuun ajatelleeksi ollenkaan, mutta joka saattaa osoittautua kaikkein haasteellisimmaksi asiaksi tässä projektissa, on pyöräilykypärän päähän ja pois saaminen itse.  

Ergonomia

-       Jos pyörä on oikeasti hyvä ja innostun pyöräilystä kovasti, olisi suotavaa, että pyöräilyasennot eivät kuormita vammani takia jo valmiiksi kuormittuneita kehon osia eli erityisesti niska-hartiaseutua, alaselkää, lonkkia ja polvia. Toivon myös kovasti, että tynkien iho pysyisi pyöräillessä kunnossa. Tosin pitkäkestoinen pyöräily taitaa rasittaa ketä tahansa pyöräilijää jossain määrin (ainakin ahteria, sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt), mutta jos nyt puhutaan sellaisista kohtuullisista pyöräilymääristä, niin pyöräilyergonomia saisi olla niiltä osin kunnossa.

Turvallisuus

-       Oletan, että tällä tarkoitetaan lähinnä kaatumisia. Uskon, että kriittisin tilanne pyöräilyssä on liikkeelle lähtö ja pysähtyminen ja luulen, että pyörän pitää olla niin tukeva ja turvallinen, että pääsen itse sen selkään ja saan jalat polkimille ja sama tietenkin pysähtyessä. ”Maanjäristyksen kestävä” pyörän ei tarvitse olla, siis niin, että se ei kaatuisi missään tilanteessa. Aina parempi jos on, mutta jos se vähentää kohtuuttomasti ajonautintoa, niin sitten siinä kohtaa olen valmis tekemään kompromisseja.

Kaksipyöräinen + apupyörät  vs. kolmipyörä & kokoontaitettavuus

-       Nämä oikeastaan liittyvät kaikki toisiinsa. Tällä hetkellä olen aika vahvasti ensisijaisesti kaksipyöräisen + apupyörien kannalla, koska olen antanut itseni ymmärtää, että ajamisen nautinnollisuuden kannalta kaksipyöräinen olisi ehdottomasti parempi. Sen myötä ei tarvitsisi myöskään pohdiskella kuljetukseen ja varastointiin liittyviä asioita sen enempää (eli kokoontaittuvuutta), kun standardipyöränkuljetustelineet jne. oletettavasti kävisivät. MUTTA jos tuo edellisessä kohdassa esiintullut vaatimus riittävästä tukevuudesta liikkeellelähdön ja pysähtymisen yhteydessä eivät kaksipyöräisellä + apupyörillä täyty, silloin taitaa kolmipyöräinen olla ainoa vaihtoehto. Silloin taas tulee siitä kokoontaittuvuudesta ehdoton vaatimus.

Ulkonäkö

-       Taisin joskus alkuvaiheessa projektia tytöille sanoa, että pääasiassa kaikki apuvälineet ovat mielestäni susirumia ja toiveissa olisi hyvännäköinen pyörä. No, kauneus on katsojan silmässä ja vähemmän miellyttävän ulkonäön olen valmis kestämään, jos pyörä on muuten oikeasti hyvä.

Hinta

-       Olen tietoinen siitä, että koska ensisijainen vaihtoehto on sähköpyörä, se tulee muokkauksineen väkisinkin maksamaan useamman tonnin. Mutta fillarista on haaveiltu ja sitä varten säästetty jo useampi vuosi ja toiveissa on, että sitä tulisi käytettyä paljon ja ainakin 15 vuotta, joten ei se kokonaiskustannus per vuosi tai kilometri sitten ehkä niin korkeaksi tule. Vertailun vuoksi: lumilaulautavermeeni ovat olleet käytössä jo 17 vuotta ja hyvin toimivat edelleen, lauta on tosin vaihdettu kerran, kun ensimmäinen meni poikki.

Lisävarusteet

-       Mitähän nämä voisivat olla? Tarakka ja/tai tavarakori olisi kiva, valo varmaankin välttämätön.

Lastenistuimen mahdollisuus

-       Lastenistuimen käyttöaika on niin lyhyt, että se on meillä melkein jo ohi ennen kuin fillari valmistuu. Tarvittaessa lapsi voi olla mieheni kyydissä tai ajaa itse omalla fillarillaan.