Ja mitäs minä sillä sitten tekisin

Mieheni ja minä olemme aina tykänneet tehdä pieniä kävelyretkiä. Pelkillä kävelyillä reviiri jää kuitenkin melko pieneksi, ellei sitten ensin aja autolla johonkin ja lähde retkelle sieltä. Toinen ongelma on se, että jos proteesi hiertää tai tyngässä on muuten vaan joku tulehdus - niinkuin kesähelteillä usein on -  ylimääräisiä kävelyjä ei huvita harrastaa. 

Fillarilla pääsisi suht' helposti vähän kauemmaksi kotiovelta ja saisi laajennettua reviiriä. Aina parempi, jos saa lastattua sen fillarin autoon ja lähdettyä retkelle vielä kauemmaksi, jos kotinurkat käyvät liian tutuiksi.  

Työmatkani ei ole kuin vaivaiset 5 kilometriä, joten senkin voisi vuoden lämpimämmällä puoliskolla taittaa auton sijaan pyörällä ainakin joskus. Sähköavusteisuudesta huolimatta fillarilla taitetun työmatkan hiilijalanjälki olisi aika paljon pienempi kuin autoillun. Mieheni tosin muistutti, että minun pitää työmatkalla myös hakea tyttäremme tarhasta, joten lastenistuinkin olisi toivelistalla. Tai sitten täytyy työmatkafillaroinnissa odottaa siihen asti, että lapsi jaksaa itse fillaroida tarhasta kotiin.   

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä on kuntoiluaspekti. Toivon, että painon saaminen pois polvien päältä auttaisi pitämään tynkien ihon ehjänä ja pyöräilystä tulisi varteenotettava kuntoilu- ja ulkoiluvaihtoehto silloin, kun kävelyretket eivät ole mahdollisia tai muuten vain huvita. Se tietenkin edellyttää, että sähköavusteisuuden astetta voi säätää päivän kunnon mukaisesti ja että ajoasento on sellainen, ettei se aiheuta muita ongelmia.

Kaikki nämä toiveet asettavat tietenkin erinäisiä vaatimuksia fillarille, kuten

• kuljetus joko fillaritelineessä tai auton takakontissa
• lastenistuin
• sähköavusteisuuden säätömahdollisuus
• oikea ergonomia.

Lisäksi pyörän pitäisi tietenkin olla turvallinen, hyvännäköinen ja edullinen. Voi olla, että matkan varrella jostain on pakko tinkiä, mutta aina pitää tähdätä täydelliseen lopputulokseen!